Läskiä lotinaa,
peuranpaistia ihanaa,
Ellikin joskus popsia saa.
Elikkäs isäntä otti pakkasesta peuraa ja laittoi siitä meille ateriaa. Elli päivysti vieressä ja sai herkkupaloja sekä lopulta oikein luuaterian. Sitä lähdettiin kiiruusti olohuoneen puolelle syömään. Pelkäsin soffan ja maton puolesta ja nostin divaanin päälle Ellin oman patjan. Sen missä se vain harvoin viihtyy. Komensin Ellin patjalle syömään lurpsuaan. Se hyppäsi siihen, mutta murisi minulle. Minä hölmistyneenä, että mitäs peliä tuo on ja menin lähemmäs jolloin Elli murisi uudelleen. Tartuin niskavilloihin kiinni ja otin luun Ellin suusta. Aiokko vielä murista mulle, kysyin. Päästin tytyn irti ja annoin luun takaisin. Ei murissut ja sain ottaa luun uudelleen käteeni. Kaikki Ok. Se on semmonen juttu, että jos isäntäväki sille luun antaa, niin heille ei sitten murista! Piste. Ilmeisesti tuo peuranpaisti oli sitten niin herkullista, ettei sitä saisi kukaan pidellä, saati tulla likikään. Muutaman kerran kuitenkin harjoiteltiin sitä antamista, eli otin luun vielä käteen, pidin sitä hetken ja annoin takaisin kehujen kera. Hienosti sujui, eikä murinaa enää kuulunut. Hyvä tyttö!
![]() |
Mikäs se tää on? |
![]() |
Tsiisus, ku hyvää! Nams, nams, slurps, slurps! |
![]() |
Tää on mun! |
![]() |
Lurpsuunsa keskittynyt. |
![]() |
Ei meinaa bylly pysyä divaanilla. |
Sen verran oli iso paisti, että pieni poruhan siitä tuli, mihin jemmaisi jämät. Juu, mun matonkudeloora oli oikein hyvä piilopaikka ;) Toisena päivänä ei tainnut olla enää muruakaan jäljellä.