lauantai 24. lokakuuta 2020

113. Retkellä

 Joskus me otetaa kaffeet ja teet termarii, ja makkarat ja sinapit reppuu ja lähretää retkeilee piäneks aikaa johonki notskipaikal. Jossei joku tiär mitä notski tarkottaa, ni se tarkottaa nuatioo. Tai emmää mittää ot, mut mee porukat ottaa. Ko emmää jua kaffet se paremmi ko teetkää. Mut makkaraa mää kyl syä ja vettäki otetaa mua varte mukkaa. Kumma juttu, mut kui mul yleens annetaa vaa papanii ja muut saa sitä makkaraa. Mää saa korkeintas pari kuaremuruu ja ne papanat. Kyl mää jättäsi papanat valla kottii, ko kertta reissuu lähretää. Ja söisi sitä kurmeemakkaraa. Wiljamii vai mitä Tellii se ny oli. Piste. Mut muute nää reissut o iha parhaut. Kuvat o otettu viime tammikuu alus. Mut eipä paljo lunta näy. Järvi o pikkase jääs, mut muista ko äippä huus mul ain ko mää olsi menny ton jäil. Oli muka heikot. No saatoimmää vähä kastel tassujani tos rannas, ko emmää meinannu millää uskoo. Nii miälenkiintosii hajui tuli siält jäiltpäi. Eikä sin saanu men - no höh, sanos meikäläine. 


Kyl mää täsäki kuvas oon. Vasemmas reunas, noitte kivie eres.


Jonkumoine keittokatos taimikälie.

Mää täsä tarkasta sitä justiinsa.
Juu, kyl tän tulla voi.


Ja täs o sit se notskipaikka.

T: Elli Elviira Eloveena

maanantai 19. lokakuuta 2020

112. Inhotulla

 Täsä viäl vanhoja muistelen. Inhottujärvel ollaa käyty ainaski viime joulu ja uurevuare välis. Se o sit tosi kiva paikka, mää tykkää ain ko mennää sin. Siäl saa juaksennel iha vappaasti ja nuuskutel kaikemaailma hajui. Tosin sillo harmittaa jos siäl o joku, ko sillo me ei men, ko mee porukat o vähä erakoit. Ainaki sillo jos mennää tommosel paikal. Ni sit lähretää vaivihkaa poijes, nii ettei ne muka huamaa. Kyl huamaa, ainaski jos o nuatiol väkkee, sit o eri juttu jos joku o menny vaik lintutornil, ko sin tarttee vähä kävel. Kyl mää siälki asti oo joskus käyny. Joskus sin järverannal oli leiriytyny jottai ulkomaalaisii iso sakki, mitä liä ollu Romanialaisii (?), mut jälkeepäi kuultii, et ne olis siält määrätty pois. Kaiketi poliisien toimest. Ko ei sin sit päässy kukkaa muu, ei mekää uskallettu sin men. Ko kaikellaist oli kuultu. Käännettii vaa auto ympäri ja äkkii takas sinpäi mist tultiinki. Mitä liä rosmoja, tuumas äippä. No lakkaa ny höpöttämäst, tuumas iskä. Se ei ol nii jäneshousu ko äippä, joka maalaa ain kaikemmaailma skenaarioit.

Kyltit oli saanu uuret puitteet.

Lunta ei ainakaa kuvie ottoaikaa ol ollu juur mitää. Niinku ei koko talven, mahtoko iskä kerran tai pari aurat pihatiän. Äippää ei enää nii paljo harmit lumetulo, ko enne.  Ko sen ei tartte enää kolat. Siin ei nokka kauaa tuhis ko iskä vetää sen konepelil nopeesti puhtaaks. Toivottavasti se masiina ei men rikki, ettei men lapiohommiks. Iskä nimittäi heitti rämät kolat jo poijes. Vanhast muistist äippä vaa joskus urputtaa siit lumest viäl.

Uimarannal ei ol ny tunkuu.

Muistatteks te sitä mee Inhottujärve hirviö -satuu, se löytyy tualt *sadut* -sivult. Mää vaa miätei, et' noist vois saar vaik mimmose kauhutarina, noist ulkomaaelävist tual Inhotul, ko vaa sihteeri jaksais...mut ei se tair innostuu ny. 


Yksinäinen veneressu lähes täyn vettä.

Ylläripylläri!

 Onks muute teil kellää noi vainoharhast äippää ko meil? Tommost, et' alkaa heti kuvittelee kaikennäköst, ko joku asia o vähä erilail ko enne? Se o joskus rasittava!

T: Elli Elviira Eloveena

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

111. Terve vuan!

 Terve vuan, kamut. Niinku metsaman, jota iskä aina juutuupista kattelee, sanois. Pitkästä aikaa. Ku eihä toi yks hanki saar mittää aikaseks, meinaa tän ploki pualel.

Joo-o, sen piremmittä puheitta, mennääs suaraa asiaa, elikkäs mitä mulle kuuluu. No kyl mää ny kunnos ole, vaik on täs matka varrel kaikemmoist ollu. Viimemmäks silmä, mut siit sit myähemmi, jos äippä muistaa ja saa aikaseks. 

Mut tiätteks, et aikalail vuasi ja kuukausi sitte mua klimpsottii mu elämäni ensimmäise kerra. Leikattii pari nisukkii, ku niihi oli kasvanu jottai kasvei, mitä lie ollu mut ei kukkasii kummiskaa. Se eka elli sano, et' niit olis kolme, mut se leikkaava ei löytäny ku kaks. Se yks oli vissii nii pikkune, et ei se ensimmäinenkää leguri iha varma siit sillo ollu. Jouruttii menee toisel, ku sil  ekal ei ollu mahrollisuut leikat. Ja siin samal mu resinfioitii - eiku stereo...sterilisoitii taimitäseoli. Kohtuki lähti veks, siäl oli kuulemma sarvis jottai nestet, entiä mitä se oli, mut tuski mittää juatavaa kummiskaa. Emmää eres tiänny, et' mul olis sarvet, mut niivaa oli - ei ol enää.

Toipumine oli aika rankkaa, muistelee äippä. Mää en meinannu millää toeta, ja äippä joutu härisäs soittaa usseemmanki puhelu sin ellilää. Ku emmää meinannu pääst millää asioilleni, vaik mää sai iha kyyritykse sin pihanurtsil asti. Mut oli vissii sevvert vahvat tropit, et taisimmää ol aika mömmöisäni. Mut sitko kipulääkkeitte antamine loppu, ni mää rupesi virkoomaa ja kyl mää sit siit parani pikkuhiljaa. Äippä heitti patjan lattial ja nukku pitkälti toist viikkoo siin mu kansani. Ko kaikki kiipeemiset ja hyppelemiset oli mult kiälletty. Ja äippä oli blokannu kaikki soffat ja toolit ja sänkyt sillee, ettemmää päässy niihi hyppimää. Mikä harmitti mua suuresti, mut eritoten iskää, ku se ei päässy niivaa soffal vahtaa töllöö. Ain piti siirtää jottai. Ja sekös harmitti.

Mul juaksut oli kuulemma vuas vuarelt ain vaa vaikeemmat ja siks se re..sterilointi tehtii. Valeraskauksii tuli joka kerta, ain vaa pahempii ja pahempii. Ei sitä piipityst olis kestäny eno-Erkkikää. Sano äippä. Ja pelkäs et mul tulee kohtutulehrus. Siks se sit tehtii ja ny mu juaksut o sit juastu. Mut kyl mää joskus lenkil saata salaa ottaa pari juaksuaskelt, ko äippä ei nää. Mut enimmäkses mää kyl vetkuttele, ainaski alkumatka. Jos vaik kummiski käännyttäis takasi kotii. Mut sitko mää huamaa, ettei vetkuttelut auta, ni kyl mää sit hiukka paranna vauhtii. Sillai et' saaraa se vartti lenkki eres tunnis tehtyy.

Täsä me ollaa lährös just sin klimpsomisee. 
Mää ole autuaa tiätämätö tulevast.

Häkkihä siit sit heilahti kotiitultuas. 
Vaik iha turhaa, emmää ol täs maailmas - mää ole mömmöläs.

Melko rajunnäköne masulookki mul, vai mitä?

Täsä o turvotus jo aikalail laskenu. 
Nykyste niit arpii ei enää juurikaa näy. Ainakaa karvapeittee alt.

Tää o otettu ny männä kesän. 
Äippä yritti saar mua likemmäs noit kukkasii, mut mää oli sitä miält, et' voitas jatkaa matkaa.

      T: Elli Elviira Eloveena Umpilampi