27. Joulusatu 2012

Heräsin aamulla kolmelta kinkunpaistoon ja samalla ajattelin väsätä teille joulusadun, vaikkakin taannoin epäilin, ettei joulusatua syntyisi. Pikku vinkin sain kuitenkin *Main* blogista, ja siitä syntyi idea karkureissusta. Ja mahdollisille uusille seuraajille tiedoksi, että sadut-sivulta löytyy aiemmat satuilumme. Meillä myöskin koira on normaalisti se, mutta saduissa poikkeuksellisesti saatan käyttää hän-muotoa. En mitenkään väheksy heitä, jotka normaalisti käyttävät koirastaan hän-sanaa. Itse en vaan oikein osaa, ja jos vahingossa käytän, niin äkkiä huomaan ja alkaa naurattaa. Se vaan ei sovi mun suuhuni. Nyt, nauttikaa (tai kärsikää) sadusta ;)

ELLIN, ARTUN JA BASSEN KARKUMATKA

Oli vielä muutama päivä jouluun. Elli istui tietokoneen äärellä ja naputteli karvanaamakirjaan viestejään. Hän keskusteli Artun ja Bassen kanssa. Elli viestitteli pojille, että äiti vaan leipoo ja siivoaa, eikä juuri ehdi viettämään aikaa hänen kanssan. - Täällä sama juttu, kertoilivat pojat. - Se vaan tuhahtelee omissa ajatuksissaan, kun yritän heittää sille palloa, Basse sanoi. -Eikä ehdi rapsuttelemaan, vaikka kuinka kauniisti pyytää, kertoi Arttu. - Aina sama juttu näin joulun alla. Viimeksikin oli sama juttu, muistatteko pojat? ihmetteli Elli. - Juu, muistetaan, vastasivat pojat, mitä oikein tehtäisiin? Siinä sitten pohdittiin ja mietittiin mitä tehtäisiin, että emännät saataisiin huomioimaan pienet koiraressukkansa. - Hei nyt me keksittiin, Arttu ja Basse viestittivät tohkeissansa. - Lähdetään karkumatkalle! - Karkumatkalle? Hmm, karkumatkalle! No joo, itse asiassa toihan kuullostaa hyvälle. Sopii. Eihän ne muuten tunnu meitä huomaavan. Mites tehdään? Vastasi Elli - Mitäs jos nähtäis Suuren metsän laidalla?, Arttu ehdotti. - Sopii mulle, mihin aikaan olette siellä ja mitä otetaan mukaan? uteli Elli. - No, lähdetään vaikka illalla kahdeksan aikaan. Emäntämme on niin uppoutunut töihinsä, ettei se edes huomaa, että olemme mihinkään lähteneet, pojat viestittivät. -Nappaa nyt jotain evästä mukaan, vaikka kinkkua ja lanttulaatikkoa ja sen sellaista. -OK, vettä ei varmaan tarvita, kun lunta on niin paljon. Sitä kun haukkaa, niin jano lähtee. Sitä paitsi vesi vain jäätyisi näillä keleillä, vastasi Elli. - Okei, lähdetäänpäs sitten, pojat, valmistautumaan. Illalla nähdään. Hei, hei! - Nähdään, heippa! pojat vastasivat.

Illan tullen Elli lähti talsimaan kohti Suurta metsää. Metsän laidassa olivatkin jo pojat odottamassa häntä. - Heippa, pojat, mulla onkin jo ollut ikävä teitä. - Ja meillä sinua! Onpa kiva nähdä. Vaihdettiin kuonopusuja ja kuulumisia. - Tosiaan, mikä noita meidän äippiä oikein näin joulun aikaan vaivaa? Vähempikin vouhotus riittäisi, Elli sanoi. - Sanos muuta. Meidätkin jätti eräänä päivänä keskenämme kotiin ja lähti leipomuksiensa kanssa jonnekin. Autolla, kuulin kun se hyrähti käyntiin, sanoi Arttu. - Eikä edes jättänyt meille yhtään kakkua - Mutta eiköhän lähdetä viettämään omaa joulua keskenämme, mennään suureen metsään, toimitti Basse. Ja niin lähdettiin tallustamaan. Matkaan vierähti tovi jos toinenkin. Yhtäkkiä Arttu sai vainun. - Tulkaa, se sanoi ja lähti reippaasti juoksemaan eteenpäin. Elli ja Basse yrittivät pysyä perässä. Arttu juoksi ja juoksi ja toiset olivat jo ihan läkähdyksissä. - Pysää, huusi Elli. - Minä...lääh..en...puuh...jaksa...enää, huohotti Basse. Yhtäkkiä Arttu katosi näkyvistä, ikäänkuin putosi kuvaruudulta. Humps vaan, ja kohta kuului Artun hätääntynyt ääni jostain maan uumenista. Elli ja Basse juoksivat paikalle. Elli ehti ensimmäisenä paikalle, eikä ehtinyt väistää välttämätöntä. Humps vaan ja sekin putosi samasta kolosta, jonne Arttu oli kadonnut hetkeä aiemmin. Elli huusi kauhuissaan, kunnes huomasi olevansa aivan Artun vieressä. Kumpikaan ei paljoa pystynyt liikkumaan. Basse onneksi oli huomannut missä kohtaa Elli oli pudonnut ja osasi näin välttää oman kohtalonsa. - Basse, sun pitää olla nyt reipas ja auttaa meitä, Arttu huhuili ylös Basselle. - Mitä pitää tehdä? Basse kysyi. - Muistatko vielä, missä olimme viime jouluna? Mene ja etsi käsiisi herra Karhu. Hän kyllä osaa auttaa meitä, Elli sanoi. - Muista merkitä tää paikka jollain, että löydät takaisin, komensi Arttu vielä. - Okei, vastasi Basse, nosti koipea ja ruikkasi oikein pitkän kaaren lumihankeen. Sitten se lähti etsimään herra karhua.

Kului pitkän aikaa ja Elliä alkoi jo pelottaa, kylmäkin alkoi jo olla, vaikka hän oli suostunut poikien pyynnöstä laittamaan villapaidan päälleen. Arttu kietoi tassunsa Ellin ympärille ja yritti lämmittää häntä parhaansa mukaan. Viimein Basse palasi takaisin karhu mukanaan. - Mikä kesti näin kauan? Arttu huusi Basselle, - Ellikin on jo aivan jäässä. -No kun unohdin merkata yhden polunhaaran, niin mentiin aluksi hiukan matkaa väärään suuntaan. Onneksi herra Karhu löysi kuitenkin oikean polun. - No, niin, eipäs tapella, karhu tokaisi. - Väistäs vähän, hän sanoi Basselle, ja alkoi työn touhuun pelastaakseen maahan langenneet mäyriäiset. Se alkoi ryskyttää nurin puuta, joka oli aivan kolon suuaukolla, ja onnistuikin viimein. Sitten oli kivenmurikan vuoro, se lensi pitkälle taapäin. Basse yritti parhaansa mukaan väistellä lentäviä multapaakkuja ja kivenkokkareita. Viimein onkalon suuaukkoa oli saatu isonnettua riittävästi. - Sinä saat auttaa, karhu sanoi Basselle, ja nappasi tämän hännästä kiinni ja nosti onkaloon. - Nappaa toisesta kiinni, niin vedän teidät ylös. Ensin pääsi Elli ylös, sitten nostettiin Arttu. Voi sitä iloa ja riemua, kun molemmat olivat viimein päässeet ylös. - Mä jo luulin, että joudumme jäämään sinne ikuisiksi ajoiksi, kun Bassea ei kuulunut takaisin, Elli sanoi. - Tämän siitä saa kun lähtee omin luvin karkumatkalle, sanoi karhu. - Mutta kun meidän äipät ei lainkaan huomanneet meitä. Saatiin olla ihan oman onnemme nojassa, vaikka kotona olimmekin, mäyriäiset totesivat yhdestä suusta. - Vai oman onnenne nojassa, pyh. Olihan teillä ruokaa? Olihan teillä lämmintä? Pääsitte asioillenne pihalle? karhu jutusteli. Koirat nyökyttelivät noloina. - Kuulkaa, monella koiralla maailmassa on asiat paljon huonommin kuin teillä. On kaltoinkohtelua, hylätyksitulemista ja onnettomuuksia. Kaikilla ei ole edes kattoa pään päällä saatikka ruokaa. Oli oikeastaan oikeus ja kohtuus, että putositte kuoppaan, niin saitte vähän miettiä tekosianne. Ja arvatkaapas vaan onko äitinne huolissaan. Kyllä vain he ovat huomanneet, että puututte joukosta. Olen kuitenkin lähettänyt viestinviejät kertomaan, että olette kunnossa ja jäätte hetkiseksi kanssamme juhlimaan joulua, sillä viimevuotiseen tapaan koko porukka on kerääntynyt tänne joulunviettoon. En nyt tämän enempää saarnaa, riittäköön tämä.

Kun karhu oli puhuttelunsa pitänyt, se lähti johdattelemaan joukkoa joulumäelle. Viimein oltiin perillä ja kas vain, siellä olivat kaikki vanhat tutut ja uusiakin tuttavuuksia oli löytänyt paikalle. Siellä oli Alfie ja Aslan, Peppi ja Rilla, Alma ja Kaunis Nelli, Doris ja Mirkku, Myrsky ja Tuisku, Bono ja Paavo, Olli ja Ossi, Mauri-setä, Stella ja Pinja. Ja uusi tuttavuus Párek. Siellä oli Ellin kotikavereita, mm. Rimmi joukkoineen. Eikä tietenkään sovi unohtaa Tiitua! Sekä paljon, paljon muita tuttuja ja tuntemattomia. Niin juuri, sinunkin koirasi saattaa olla siellä joulua juhlistamassa muiden mukana, sillä olihan siellä muitakin kuin mäyriäisiä mukana ;) Jopa jokunen kissa oli saapunut joulunviettoon joulumäelle.

Kuonopusuja ja kuulumisia vaihdeltiin puolin ja toisin, ja todettiin että onpas mukavaa nähdä. Karhu raahasi puuropadan taas paikalle ja alkoi jakaa puuroa kaikille. Elli, Arttu ja Basse jättäytyivät suosiolla hännille, sillä heitä oli alkanut nolottaa, kun karhu puhutteli heitä. Karhu oli aivan oikeassa. - Suotta siellä nolostelette, tulkaa syömään vaan, sanoi karhu. Seikkailijat söivät puuronsa muiden mukana. Kun he olivat valmiit, nosti Elli eväsreppunsa ja riisui villapaitansa päältään ja antoi ne karhulle. Hän kehoitti myös Arttua ja Bassea tekemään niin. - Anna sinä nämä niille koirille, jotka maailmassa niitä eniten tarvitsevat. Karhu kiitti ja otti tarjotut vastaan. - Toimitan varmasti nämä perille, se sanoi. Laulettiin vielä hetki joululauluja nuotion ääressä ja muisteltiin edesmenneitä ystäviä. Sitten kaikki lähtivät kotiinsa. Arttu, Basse ja Elli pääsivät karhun kyydissä, sillä se ei uskaltanut päästää karkulaisia yksin kotimatkalle. Kotiin päästyään, äidit ottivat heidät iloissaan vastaan. Niin kovin huolissaan olivat olleet, että itku silmässä oli koiria etsitty ison joukon kanssa. Äiti halasi Elliä ja Elli lipsautti äidille suukon nenänpäähän. Samoin tekivät pojat tahollaan.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Elli saattoi palata tirsamaahan, missä taas pääsisi näkemään kaverinsa.

TÄMÄN SADUN MYÖTÄ TOIVOMME KAIKILLE LUKIJOILLEMME RAUHALLISTA JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2013!

T: Elli Elviira Eloveena porukoineen