27. Joulusatu 2012

Heräsin aamulla kolmelta kinkunpaistoon ja samalla ajattelin väsätä teille joulusadun, vaikkakin taannoin epäilin, ettei joulusatua syntyisi. Pikku vinkin sain kuitenkin *Main* blogista, ja siitä syntyi idea karkureissusta. Ja mahdollisille uusille seuraajille tiedoksi, että sadut-sivulta löytyy aiemmat satuilumme. Meillä myöskin koira on normaalisti se, mutta saduissa poikkeuksellisesti saatan käyttää hän-muotoa. En mitenkään väheksy heitä, jotka normaalisti käyttävät koirastaan hän-sanaa. Itse en vaan oikein osaa, ja jos vahingossa käytän, niin äkkiä huomaan ja alkaa naurattaa. Se vaan ei sovi mun suuhuni. Nyt, nauttikaa (tai kärsikää) sadusta ;)

ELLIN, ARTUN JA BASSEN KARKUMATKA

Oli vielä muutama päivä jouluun. Elli istui tietokoneen äärellä ja naputteli karvanaamakirjaan viestejään. Hän keskusteli Artun ja Bassen kanssa. Elli viestitteli pojille, että äiti vaan leipoo ja siivoaa, eikä juuri ehdi viettämään aikaa hänen kanssan. - Täällä sama juttu, kertoilivat pojat. - Se vaan tuhahtelee omissa ajatuksissaan, kun yritän heittää sille palloa, Basse sanoi. -Eikä ehdi rapsuttelemaan, vaikka kuinka kauniisti pyytää, kertoi Arttu. - Aina sama juttu näin joulun alla. Viimeksikin oli sama juttu, muistatteko pojat? ihmetteli Elli. - Juu, muistetaan, vastasivat pojat, mitä oikein tehtäisiin? Siinä sitten pohdittiin ja mietittiin mitä tehtäisiin, että emännät saataisiin huomioimaan pienet koiraressukkansa. - Hei nyt me keksittiin, Arttu ja Basse viestittivät tohkeissansa. - Lähdetään karkumatkalle! - Karkumatkalle? Hmm, karkumatkalle! No joo, itse asiassa toihan kuullostaa hyvälle. Sopii. Eihän ne muuten tunnu meitä huomaavan. Mites tehdään? Vastasi Elli - Mitäs jos nähtäis Suuren metsän laidalla?, Arttu ehdotti. - Sopii mulle, mihin aikaan olette siellä ja mitä otetaan mukaan? uteli Elli. - No, lähdetään vaikka illalla kahdeksan aikaan. Emäntämme on niin uppoutunut töihinsä, ettei se edes huomaa, että olemme mihinkään lähteneet, pojat viestittivät. -Nappaa nyt jotain evästä mukaan, vaikka kinkkua ja lanttulaatikkoa ja sen sellaista. -OK, vettä ei varmaan tarvita, kun lunta on niin paljon. Sitä kun haukkaa, niin jano lähtee. Sitä paitsi vesi vain jäätyisi näillä keleillä, vastasi Elli. - Okei, lähdetäänpäs sitten, pojat, valmistautumaan. Illalla nähdään. Hei, hei! - Nähdään, heippa! pojat vastasivat.

Illan tullen Elli lähti talsimaan kohti Suurta metsää. Metsän laidassa olivatkin jo pojat odottamassa häntä. - Heippa, pojat, mulla onkin jo ollut ikävä teitä. - Ja meillä sinua! Onpa kiva nähdä. Vaihdettiin kuonopusuja ja kuulumisia. - Tosiaan, mikä noita meidän äippiä oikein näin joulun aikaan vaivaa? Vähempikin vouhotus riittäisi, Elli sanoi. - Sanos muuta. Meidätkin jätti eräänä päivänä keskenämme kotiin ja lähti leipomuksiensa kanssa jonnekin. Autolla, kuulin kun se hyrähti käyntiin, sanoi Arttu. - Eikä edes jättänyt meille yhtään kakkua - Mutta eiköhän lähdetä viettämään omaa joulua keskenämme, mennään suureen metsään, toimitti Basse. Ja niin lähdettiin tallustamaan. Matkaan vierähti tovi jos toinenkin. Yhtäkkiä Arttu sai vainun. - Tulkaa, se sanoi ja lähti reippaasti juoksemaan eteenpäin. Elli ja Basse yrittivät pysyä perässä. Arttu juoksi ja juoksi ja toiset olivat jo ihan läkähdyksissä. - Pysää, huusi Elli. - Minä...lääh..en...puuh...jaksa...enää, huohotti Basse. Yhtäkkiä Arttu katosi näkyvistä, ikäänkuin putosi kuvaruudulta. Humps vaan, ja kohta kuului Artun hätääntynyt ääni jostain maan uumenista. Elli ja Basse juoksivat paikalle. Elli ehti ensimmäisenä paikalle, eikä ehtinyt väistää välttämätöntä. Humps vaan ja sekin putosi samasta kolosta, jonne Arttu oli kadonnut hetkeä aiemmin. Elli huusi kauhuissaan, kunnes huomasi olevansa aivan Artun vieressä. Kumpikaan ei paljoa pystynyt liikkumaan. Basse onneksi oli huomannut missä kohtaa Elli oli pudonnut ja osasi näin välttää oman kohtalonsa. - Basse, sun pitää olla nyt reipas ja auttaa meitä, Arttu huhuili ylös Basselle. - Mitä pitää tehdä? Basse kysyi. - Muistatko vielä, missä olimme viime jouluna? Mene ja etsi käsiisi herra Karhu. Hän kyllä osaa auttaa meitä, Elli sanoi. - Muista merkitä tää paikka jollain, että löydät takaisin, komensi Arttu vielä. - Okei, vastasi Basse, nosti koipea ja ruikkasi oikein pitkän kaaren lumihankeen. Sitten se lähti etsimään herra karhua.

Kului pitkän aikaa ja Elliä alkoi jo pelottaa, kylmäkin alkoi jo olla, vaikka hän oli suostunut poikien pyynnöstä laittamaan villapaidan päälleen. Arttu kietoi tassunsa Ellin ympärille ja yritti lämmittää häntä parhaansa mukaan. Viimein Basse palasi takaisin karhu mukanaan. - Mikä kesti näin kauan? Arttu huusi Basselle, - Ellikin on jo aivan jäässä. -No kun unohdin merkata yhden polunhaaran, niin mentiin aluksi hiukan matkaa väärään suuntaan. Onneksi herra Karhu löysi kuitenkin oikean polun. - No, niin, eipäs tapella, karhu tokaisi. - Väistäs vähän, hän sanoi Basselle, ja alkoi työn touhuun pelastaakseen maahan langenneet mäyriäiset. Se alkoi ryskyttää nurin puuta, joka oli aivan kolon suuaukolla, ja onnistuikin viimein. Sitten oli kivenmurikan vuoro, se lensi pitkälle taapäin. Basse yritti parhaansa mukaan väistellä lentäviä multapaakkuja ja kivenkokkareita. Viimein onkalon suuaukkoa oli saatu isonnettua riittävästi. - Sinä saat auttaa, karhu sanoi Basselle, ja nappasi tämän hännästä kiinni ja nosti onkaloon. - Nappaa toisesta kiinni, niin vedän teidät ylös. Ensin pääsi Elli ylös, sitten nostettiin Arttu. Voi sitä iloa ja riemua, kun molemmat olivat viimein päässeet ylös. - Mä jo luulin, että joudumme jäämään sinne ikuisiksi ajoiksi, kun Bassea ei kuulunut takaisin, Elli sanoi. - Tämän siitä saa kun lähtee omin luvin karkumatkalle, sanoi karhu. - Mutta kun meidän äipät ei lainkaan huomanneet meitä. Saatiin olla ihan oman onnemme nojassa, vaikka kotona olimmekin, mäyriäiset totesivat yhdestä suusta. - Vai oman onnenne nojassa, pyh. Olihan teillä ruokaa? Olihan teillä lämmintä? Pääsitte asioillenne pihalle? karhu jutusteli. Koirat nyökyttelivät noloina. - Kuulkaa, monella koiralla maailmassa on asiat paljon huonommin kuin teillä. On kaltoinkohtelua, hylätyksitulemista ja onnettomuuksia. Kaikilla ei ole edes kattoa pään päällä saatikka ruokaa. Oli oikeastaan oikeus ja kohtuus, että putositte kuoppaan, niin saitte vähän miettiä tekosianne. Ja arvatkaapas vaan onko äitinne huolissaan. Kyllä vain he ovat huomanneet, että puututte joukosta. Olen kuitenkin lähettänyt viestinviejät kertomaan, että olette kunnossa ja jäätte hetkiseksi kanssamme juhlimaan joulua, sillä viimevuotiseen tapaan koko porukka on kerääntynyt tänne joulunviettoon. En nyt tämän enempää saarnaa, riittäköön tämä.

Kun karhu oli puhuttelunsa pitänyt, se lähti johdattelemaan joukkoa joulumäelle. Viimein oltiin perillä ja kas vain, siellä olivat kaikki vanhat tutut ja uusiakin tuttavuuksia oli löytänyt paikalle. Siellä oli Alfie ja Aslan, Peppi ja Rilla, Alma ja Kaunis Nelli, Doris ja Mirkku, Myrsky ja Tuisku, Bono ja Paavo, Olli ja Ossi, Mauri-setä, Stella ja Pinja. Ja uusi tuttavuus Párek. Siellä oli Ellin kotikavereita, mm. Rimmi joukkoineen. Eikä tietenkään sovi unohtaa Tiitua! Sekä paljon, paljon muita tuttuja ja tuntemattomia. Niin juuri, sinunkin koirasi saattaa olla siellä joulua juhlistamassa muiden mukana, sillä olihan siellä muitakin kuin mäyriäisiä mukana ;) Jopa jokunen kissa oli saapunut joulunviettoon joulumäelle.

Kuonopusuja ja kuulumisia vaihdeltiin puolin ja toisin, ja todettiin että onpas mukavaa nähdä. Karhu raahasi puuropadan taas paikalle ja alkoi jakaa puuroa kaikille. Elli, Arttu ja Basse jättäytyivät suosiolla hännille, sillä heitä oli alkanut nolottaa, kun karhu puhutteli heitä. Karhu oli aivan oikeassa. - Suotta siellä nolostelette, tulkaa syömään vaan, sanoi karhu. Seikkailijat söivät puuronsa muiden mukana. Kun he olivat valmiit, nosti Elli eväsreppunsa ja riisui villapaitansa päältään ja antoi ne karhulle. Hän kehoitti myös Arttua ja Bassea tekemään niin. - Anna sinä nämä niille koirille, jotka maailmassa niitä eniten tarvitsevat. Karhu kiitti ja otti tarjotut vastaan. - Toimitan varmasti nämä perille, se sanoi. Laulettiin vielä hetki joululauluja nuotion ääressä ja muisteltiin edesmenneitä ystäviä. Sitten kaikki lähtivät kotiinsa. Arttu, Basse ja Elli pääsivät karhun kyydissä, sillä se ei uskaltanut päästää karkulaisia yksin kotimatkalle. Kotiin päästyään, äidit ottivat heidät iloissaan vastaan. Niin kovin huolissaan olivat olleet, että itku silmässä oli koiria etsitty ison joukon kanssa. Äiti halasi Elliä ja Elli lipsautti äidille suukon nenänpäähän. Samoin tekivät pojat tahollaan.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Elli saattoi palata tirsamaahan, missä taas pääsisi näkemään kaverinsa.

TÄMÄN SADUN MYÖTÄ TOIVOMME KAIKILLE LUKIJOILLEMME RAUHALLISTA JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2013!

T: Elli Elviira Eloveena porukoineen

20. Syntymäpäivän satu

Tänään on mun toinen syntymäpäiväni, mä täytän siis kokonaista kaksi (2) vuotta! Sen kunniaksi me päätettiin äipän kans keksiä teille uusi satu. Siellä on taas mukana meen tuttuja ja blogituttuja koiria. Äläkä huolestu, vaikkei juuri sinun nimeäsi näy tekstissä, kyllä säkin siellä mukana olit ;) Kuvituskuvina kuvia iskän, äiskän ja mun eräästä syksyisestä reissusta Inhotulle.

INHOTTUJÄRVEN HIRVIÖ

Ja mähän en sit se hirviö oo. Se on tuolla toisella rannalla.

Elli oli kavereineen lähtenyt Inhottujärvelle leireilemään viikoksi. Mukaan olivat lähteneet kaikki vanhat tutut tosielämästä ja blogistaniasta, sekä muutama muukin kaveri. Arttu ja Basse, Myrsky ja Tuisku, Alfie ja Aslan sekä Paavo ja Papu olivat pystyttämässä isoa joukkuetelttaa. Elli, Rimmi ja Kukka sekä Peppi ja Rilla olivat nuotiopaikalla valmistelemassa ruokia ja loppuporukka oli kuka missäkin. Suurin osa oli komennettu etsimään metsästä puita nuotiolle, jotta ruoka saataisiin valmiiksi. Olli, Ossi ja Bono olivat rannalla onkimassa, samoin Naurava nakki, Mauri-setä, Kaunis Nelli ja Mirkku. Komian kalasaaliin he olivatkin saaneet ja sitähän tuo naisväki nyt sitten perkasi. Viimein kaikki oli valmista ja kalasaaliin paisto saattoi alkaa. Jokainen laittoi itselleen kalan tikun nokkaan ja paisteli sitä kirpeässä syysillassa. Myös prinsessa Minni ja draamakuningatar Doris, vaikka kuninkaallisia olivatkin. Kukapa tästä joukosta ei olisi kuninkaallinen? - Nam, miten hyvää tämä on, sanoi Olli, joka oli hiljattain kärsinyt pahasta ripaskasta. - Toivottavasti tämä pysyy sisälläni. - Me paistetaan teille vielä omppupiirakkaa sanoivat Peppi ja Rilla. Yhdessä tytöt muiden kanssa nopeasti tekivät läjän omppupiirakoita, niin että siitä varmasti riittäisi kaikille. Nam miten herkullista se olikaan ja kaikki katosi parempiin suihin viimeistä murua myöden.

Ruoan jälkeen leikittiin ja pelattiin pelejä ja pidettiin muutenkin hauskaa. Illalla kun oli jo pimeää, alkoi porukka viimein jo mennä yöpuulle telttaan, kukin omiin makuupusseihinsa. Pikkuhiljaa alkoi kuulua tasaista hyrinää teltasta, kun kaikki vaipuivat vähitellen uneen. Grroauh! kuului yhtäkkiä järveltä. - Mikä se oli, Elli pomppasi pystyyn, muutama muukin heräsi säikähtäneenä. GGrrroauuh, GGGrrrrooaauuuuh!! Se oli todella selkäpiitä karmiva ääni. Alfie, joka oli porukan rohkein lähti Aslan perässään katsomaan laiturille. Mitään ei yön pimeydessä kuitenkaan näkynyt. Pikkuhiljaa muutkin tulivat perässä rantaan. Myrsky ja Tuisku katselivat järvelle, ja siellä he yhtäkkiä näkivät kuunvalossa SEN, järven toisella puolella. Se oli hirveän iso ja se oli kolmipäinen. Hui kauhistus, mikä se oikein oli? Sitten se katosi. Mitään ei enää kuulunut eikä näkynyt. - Mennääs takaisin nukkumaan, Ehdotti Olli. Hän ei kovin hyvin nähnyt pimeässä. -Minua pelottaa, sanoi Elli. - Älä huoli, minä voin ottaa sinut kainalooni, sanoi Myrsky. Ja niin Elli meni Myrskyn ja Tuiskun väliin. Unta hän ei kuitenkaan heti saanut.

Juuri kun Elli oli uudelleen nukahtamassa, se kuului taas. GGGRRrrooaaauuuhh!!! GGGRRrrooaauuhh!!! Nyt kaikki pomppasivat ylös kertaheitolla. - Mikä se oli, mikä se oli, supattelivat pienimmät peloissaan. - Nyt kyllä otetaan tästä selvää, sanoi Ossi. - Kuka lähtee mukaan. Mennään lintutornille tähystämään, niin nähdään paremmin. Siellä se taas selvästi näkyi vastarannalla kolmipäinen hirviö karjumassa. Kaikki painautuivat toisiaan vasten. Hetken kuluttua Alfie sanoi: - ei tämä näin voi mennä. Me olemme tulleet tänne leireilemään ja nauttimaan luonnosta. Ei meitä mitkään kolmipäiset hirviöt kyllä säikyttele. Lähdetään ME säikäyttämään se, niin oppiipahan olemaan ihmi...koiriksi. Kaikki olivat samaa mieltä. Yhtenä joukkona he lähtivät kapuamaan lintutornista alas. He palasivat leiripaikalle ja löysivät rannasta veneen, joka tosin oli täyttynyt sadevedestä. Vene tyhjennettiin vedestä ja lastattiin rohkeimmilla koirilla niin täyteen kuin suinkin. Sitten lähdettiin soutamaan ääntä kohden, joka tosin nyt oli laantunut miedommaksi, aivan kuin itkuksi. Viimein oltiin vastarannalla ja lähestyttiin varovasti hirviötä. Yhtäkkiä hirviö kuuli heidän tulonsa ja nousi ylös. Siinä samassa he huomasivat vasemmalla puolella ystävänsä Karhun ja tajusivat, että kolmipäinen hirviö olikin karhun varjokuva. Karhu istui kivellä rannan lähellä ja heilutteli päätään puolelta toiselle, siksi sen varjokuva kaukaa katsottuna näytti kuunvalossa kolmipäiseltä hirviöltä.

-Hei Karhu-herra, mikä sulla on hätänä? huuteli Elli, joka oli rohkaistunut, huomatessaan vanhan tuttunsa. - Vatsaani koskee ja ripaska lentää, vastasi karhu vähän äreästi. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä hän oli mitä todennäköisimmin sairastunut samaan vatsatautiin, kuin Olli, joka sanoikin: - kuule, mulla oli justiinsa sama vaiva, ja voin kertoa, että kurjaa oli. Suorastaan gaameeta. Mulla on kyllä vielä lääkkeet mukana, voin antaa niitä sullekkin. Hän lykkäsi muutaman pillerin karhun kämmenelle. - Mitäs nää tähän auttaa, kun en murentakaan saa alas, tuskaili karhu. - No ota, ota nyt vaan, kyllä se sitten auttaa kun otat sen. Ei se siinä tassussa helpota yhtään oloa, mutta jos nielaiset sen, niin kohta on parempi olla. - No jos mää nyt sitten, sanoi karhu ja nielaisi pillerin. Loput hän laittoi taskuunsa. - Otat yhden aamulla, yhden päivällä ja yhden illalla, niin johan oot kohta kunnossa, opasti Olli vielä. - Nyt, häipykää, minä yritän vähän nukkua, sanoi karhu. Koirat antoivat karhun parannella itseään rauhassa ja lähtivät vähin äänin palaamaan leiripaikalle.

Aamulla koiraporukka heräili herkulliseen ruoantuoksuun. Karhu oli pillereiden avulla parantunut tuotapikaa. Parannuttuaan sillä oli hirveä nälkä ja se oli tehnyt itselleen metsästäjänkeittoa ja päättänyt tuoda loput heille muillekin. Kiitokseksi paranemisestaan. - Nam, hyvää! Kukas metsästäjä tässä on hengestään päässyt? kyseli Elli pilke silmäkulmassaan. - Höh, ei kukaan, siinä vaan on metsän antimia, kuten sieniä ja marjoja, sanoi karhu - ja sisiliskoja ja kärpäsiä ja hämähäkkejä, hän lisäsi vielä hymyillen nähtyään pilkkeen Ellin silmissä. Kiitos sanoi Elli syötyään ja kävi rutistamassa karhua. Muut tekivät saman tempun ja loppuloma vietettiinkin sitten mukavasti karhun kanssa leikkien ja laulaen.

T: Elli Elviira Eloveena