Sadut

24.12.2012

JOULUSATU 2012


ELLIN, ARTUN JA BASSEN KARKUMATKA

Oli vielä muutama päivä jouluun. Elli istui tietokoneen äärellä ja naputteli karvanaamakirjaan viestejään. Hän keskusteli Artun ja Bassen kanssa. Elli viestitteli pojille, että äiti vaan leipoo ja siivoaa, eikä juuri ehdi viettämään aikaa hänen kanssan. - Täällä sama juttu, kertoilivat pojat. - Se vaan tuhahtelee omissa ajatuksissaan, kun yritän heittää sille palloa, Basse sanoi. -Eikä ehdi rapsuttelemaan, vaikka kuinka kauniisti pyytää, kertoi Arttu. - Aina sama juttu näin joulun alla. Viimeksikin oli sama juttu, muistatteko pojat? ihmetteli Elli. - Juu, muistetaan, vastasivat pojat, mitä oikein tehtäisiin? Siinä sitten pohdittiin ja mietittiin mitä tehtäisiin, että emännät saataisiin huomioimaan pienet koiraressukkansa. - Hei nyt me keksittiin, Arttu ja Basse viestittivät tohkeissansa. - Lähdetään karkumatkalle! - Karkumatkalle? Hmm, karkumatkalle! No joo, itse asiassa toihan kuullostaa hyvälle. Sopii. Eihän ne muuten tunnu meitä huomaavan. Mites tehdään? Vastasi Elli - Mitäs jos nähtäis Suuren metsän laidalla?, Arttu ehdotti. - Sopii mulle, mihin aikaan olette siellä ja mitä otetaan mukaan? uteli Elli. - No, lähdetään vaikka illalla kahdeksan aikaan. Emäntämme on niin uppoutunut töihinsä, ettei se edes huomaa, että olemme mihinkään lähteneet, pojat viestittivät. -Nappaa nyt jotain evästä mukaan, vaikka kinkkua ja lanttulaatikkoa ja sen sellaista. -OK, vettä ei varmaan tarvita, kun lunta on niin paljon. Sitä kun haukkaa, niin jano lähtee. Sitä paitsi vesi vain jäätyisi näillä keleillä, vastasi Elli. - Okei, lähdetäänpäs sitten, pojat, valmistautumaan. Illalla nähdään. Hei, hei! - Nähdään, heippa! pojat vastasivat.


Illan tullen Elli lähti talsimaan kohti Suurta metsää. Metsän laidassa olivatkin jo pojat odottamassa häntä. - Heippa, pojat, mulla onkin jo ollut ikävä teitä. - Ja meillä sinua! Onpa kiva nähdä. Vaihdettiin kuonopusuja ja kuulumisia. - Tosiaan, mikä noita meidän äippiä oikein näin joulun aikaan vaivaa? Vähempikin vouhotus riittäisi, Elli sanoi. - Sanos muuta. Meidätkin jätti eräänä päivänä keskenämme kotiin ja lähti leipomuksiensa kanssa jonnekin. Autolla, kuulin kun se hyrähti käyntiin, sanoi Arttu. - Eikä edes jättänyt meille yhtään kakkua - Mutta eiköhän lähdetä viettämään omaa joulua keskenämme, mennään suureen metsään, toimitti Basse. Ja niin lähdettiin tallustamaan. Matkaan vierähti tovi jos toinenkin. Yhtäkkiä Arttu sai vainun. - Tulkaa, se sanoi ja lähti reippaasti juoksemaan eteenpäin. Elli ja Basse yrittivät pysyä perässä. Arttu juoksi ja juoksi ja toiset olivat jo ihan läkähdyksissä. - Pysää, huusi Elli. - Minä...lääh..en...puuh...jaksa...enää, huohotti Basse. Yhtäkkiä Arttu katosi näkyvistä, ikäänkuin putosi kuvaruudulta. Humps vaan, ja kohta kuului Artun hätääntynyt ääni jostain maan uumenista. Elli ja Basse juoksivat paikalle. Elli ehti ensimmäisenä paikalle, eikä ehtinyt väistää välttämätöntä. Humps vaan ja sekin putosi samasta kolosta, jonne Arttu oli kadonnut hetkeä aiemmin. Elli huusi kauhuissaan, kunnes huomasi olevansa aivan Artun vieressä. Kumpikaan ei paljoa pystynyt liikkumaan. Basse onneksi oli huomannut missä kohtaa Elli oli pudonnut ja osasi näin välttää oman kohtalonsa. - Basse, sun pitää olla nyt reipas ja auttaa meitä, Arttu huhuili ylös Basselle. - Mitä pitää tehdä? Basse kysyi. - Muistatko vielä, missä olimme viime jouluna? Mene ja etsi käsiisi herra Karhu. Hän kyllä osaa auttaa meitä, Elli sanoi. - Muista merkitä tää paikka jollain, että löydät takaisin, komensi Arttu vielä. - Okei, vastasi Basse, nosti koipea ja ruikkasi oikein pitkän kaaren lumihankeen. Sitten se lähti etsimään herra karhua.


Kului pitkän aikaa ja Elliä alkoi jo pelottaa, kylmäkin alkoi jo olla, vaikka hän oli suostunut poikien pyynnöstä laittamaan villapaidan päälleen. Arttu kietoi tassunsa Ellin ympärille ja yritti lämmittää häntä parhaansa mukaan. Viimein Basse palasi takaisin karhu mukanaan. - Mikä kesti näin kauan? Arttu huusi Basselle, - Ellikin on jo aivan jäässä. -No kun unohdin merkata yhden polunhaaran, niin mentiin aluksi hiukan matkaa väärään suuntaan. Onneksi herra Karhu löysi kuitenkin oikean polun. - No, niin, eipäs tapella, karhu tokaisi. - Väistäs vähän, hän sanoi Basselle, ja alkoi työn touhuun pelastaakseen maahan langenneet mäyriäiset. Se alkoi ryskyttää nurin puuta, joka oli aivan kolon suuaukolla, ja onnistuikin viimein. Sitten oli kivenmurikan vuoro, se lensi pitkälle taapäin. Basse yritti parhaansa mukaan väistellä lentäviä multapaakkuja ja kivenkokkareita. Viimein onkalon suuaukkoa oli saatu isonnettua riittävästi. - Sinä saat auttaa, karhu sanoi Basselle, ja nappasi tämän hännästä kiinni ja nosti onkaloon. - Nappaa toisesta kiinni, niin vedän teidät ylös. Ensin pääsi Elli ylös, sitten nostettiin Arttu. Voi sitä iloa ja riemua, kun molemmat olivat viimein päässeet ylös. - Mä jo luulin, että joudumme jäämään sinne ikuisiksi ajoiksi, kun Bassea ei kuulunut takaisin, Elli sanoi. - Tämän siitä saa kun lähtee omin luvin karkumatkalle, sanoi karhu. - Mutta kun meidän äipät ei lainkaan huomanneet meitä. Saatiin olla ihan oman onnemme nojassa, vaikka kotona olimmekin, mäyriäiset totesivat yhdestä suusta. - Vai oman onnenne nojassa, pyh. Olihan teillä ruokaa? Olihan teillä lämmintä? Pääsitte asioillenne pihalle? karhu jutusteli. Koirat nyökyttelivät noloina. - Kuulkaa, monella koiralla maailmassa on asiat paljon huonommin kuin teillä. On kaltoinkohtelua, hylätyksitulemista ja onnettomuuksia. Kaikilla ei ole edes kattoa pään päällä saatikka ruokaa. Oli oikeastaan oikeus ja kohtuus, että putositte kuoppaan, niin saitte vähän miettiä tekosianne. Ja arvatkaapas vaan onko äitinne huolissaan. Kyllä vain he ovat huomanneet, että puututte joukosta. Olen kuitenkin lähettänyt viestinviejät kertomaan, että olette kunnossa ja jäätte hetkiseksi kanssamme juhlimaan joulua, sillä viimevuotiseen tapaan koko porukka on kerääntynyt tänne joulunviettoon. En nyt tämän enempää saarnaa, riittäköön tämä.



Kun karhu oli puhuttelunsa pitänyt, se lähti johdattelemaan joukkoa joulumäelle. Viimein oltiin perillä ja kas vain, siellä olivat kaikki vanhat tutut ja uusiakin tuttavuuksia oli löytänyt paikalle. Siellä oli Alfie ja Aslan, Peppi ja Rilla, Alma ja Kaunis Nelli, Doris ja Mirkku, Myrsky ja Tuisku, Bono ja Paavo, Olli ja Ossi, Mauri-setä, Stella ja Pinja. Ja uusi tuttavuus Párek. Siellä oli Ellin kotikavereita, mm. Rimmi joukkoineen. Eikä tietenkään sovi unohtaa Tiitua! Sekä paljon, paljon muita tuttuja ja tuntemattomia. Niin juuri, sinunkin koirasi saattaa olla siellä joulua juhlistamassa muiden mukana, sillä olihan siellä muitakin kuin mäyriäisiä mukana ;) Jopa jokunen kissa oli saapunut joulunviettoon joulumäelle.

Kuonopusuja ja kuulumisia vaihdeltiin puolin ja toisin, ja todettiin että onpas mukavaa nähdä. Karhu raahasi puuropadan taas paikalle ja alkoi jakaa puuroa kaikille. Elli, Arttu ja Basse jättäytyivät suosiolla hännille, sillä heitä oli alkanut nolottaa, kun karhu puhutteli heitä. Karhu oli aivan oikeassa. - Suotta siellä nolostelette, tulkaa syömään vaan, sanoi karhu. Seikkailijat söivät puuronsa muiden mukana. Kun he olivat valmiit, nosti Elli eväsreppunsa ja riisui villapaitansa päältään ja antoi ne karhulle. Hän kehoitti myös Arttua ja Bassea tekemään niin. - Anna sinä nämä niille koirille, jotka maailmassa niitä eniten tarvitsevat. Karhu kiitti ja otti tarjotut vastaan. - Toimitan varmasti nämä perille, se sanoi. Laulettiin vielä hetki joululauluja nuotion ääressä ja muisteltiin edesmenneitä ystäviä. Sitten kaikki lähtivät kotiinsa. Arttu, Basse ja Elli pääsivät karhun kyydissä, sillä se ei uskaltanut päästää karkulaisia yksin kotimatkalle. Kotiin päästyään, äidit ottivat heidät iloissaan vastaan. Niin kovin huolissaan olivat olleet, että itku silmässä oli koiria etsitty ison joukon kanssa. Äiti halasi Elliä ja Elli lipsautti äidille suukon nenänpäähän. Samoin tekivät pojat tahollaan.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Elli saattoi palata tirsamaahan, missä taas pääsisi näkemään kaverinsa.


TÄMÄN SADUN MYÖTÄ TOIVOMME KAIKILLE LUKIJOILLEMME RAUHALLISTA JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2013!

T: Elli Elviira Eloveena porukoineen



15.10.2012
Tänään on mun toinen syntymäpäiväni, mä täytän siis kokonaista kaksi (2) vuotta! Sen kunniaksi me päätettiin äipän kans keksiä teille uusi satu. Siellä on taas mukana meen tuttuja ja blogituttuja koiria. Äläkä huolestu, vaikkei juuri sinun nimeäsi näy tekstissä, kyllä säkin siellä mukana olit ;) Kuvituskuvina kuvia iskän, äiskän ja mun eräästä syksyisestä reissusta Inhotulle.

INHOTTUJÄRVEN HIRVIÖ


Ja mähän en sit se hirviö oo. Se on tuolla toisella rannalla.
Elli oli kavereineen lähtenyt Inhottujärvelle leireilemään viikoksi. Mukaan olivat lähteneet kaikki vanhat tutut tosielämästä ja blogistaniasta, sekä muutama muukin kaveri. Arttu ja Basse, Myrsky ja Tuisku, Alfie ja Aslan sekä Paavo ja Papu olivat pystyttämässä isoa joukkuetelttaa. Elli, Rimmi ja Kukka sekä Peppi ja Rilla olivat nuotiopaikalla valmistelemassa ruokia ja loppuporukka oli kuka missäkin. Suurin osa oli komennettu etsimään metsästä puita nuotiolle, jotta ruoka saataisiin valmiiksi. Olli, Ossi ja Bono olivat rannalla onkimassa, samoin Naurava nakki, Mauri-setä, Kaunis Nelli ja Mirkku. Komian kalasaaliin he olivatkin saaneet ja sitähän tuo naisväki nyt sitten perkasi. Viimein kaikki oli valmista ja kalasaaliin paisto saattoi alkaa. Jokainen laittoi itselleen kalan tikun nokkaan ja paisteli sitä kirpeässä syysillassa. Myös prinsessa Minni ja draamakuningatar Doris, vaikka kuninkaallisia olivatkin. Kukapa tästä joukosta ei olisi kuninkaallinen? - Nam, miten hyvää tämä on, sanoi Olli, joka oli hiljattain kärsinyt pahasta ripaskasta. - Toivottavasti tämä pysyy sisälläni. - Me paistetaan teille vielä omppupiirakkaa sanoivat Peppi ja Rilla. Yhdessä tytöt muiden kanssa nopeasti tekivät läjän omppupiirakoita, niin että siitä varmasti riittäisi kaikille. Nam miten herkullista se olikaan ja kaikki katosi parempiin suihin viimeistä murua myöden.





Ruoan jälkeen leikittiin ja pelattiin pelejä ja pidettiin muutenkin hauskaa. Illalla kun oli jo pimeää, alkoi porukka viimein jo mennä yöpuulle telttaan, kukin omiin makuupusseihinsa. Pikkuhiljaa alkoi kuulua tasaista hyrinää teltasta, kun kaikki vaipuivat vähitellen uneen. Grroauh! kuului yhtäkkiä järveltä. - Mikä se oli, Elli pomppasi pystyyn, muutama muukin heräsi säikähtäneenä. GGrrroauuh, GGGrrrrooaauuuuh!! Se oli todella selkäpiitä karmiva ääni. Alfie, joka oli porukan rohkein lähti Aslan perässään katsomaan laiturille. Mitään ei yön pimeydessä kuitenkaan näkynyt. Pikkuhiljaa muutkin tulivat perässä rantaan. Myrsky ja Tuisku katselivat järvelle, ja siellä he yhtäkkiä näkivät kuunvalossa SEN, järven toisella puolella. Se oli hirveän iso ja se oli kolmipäinen. Hui kauhistus, mikä se oikein oli? Sitten se katosi. Mitään ei enää kuulunut eikä näkynyt. - Mennääs takaisin nukkumaan, Ehdotti Olli. Hän ei kovin hyvin nähnyt pimeässä. -Minua pelottaa, sanoi Elli. - Älä huoli, minä voin ottaa sinut kainalooni, sanoi Myrsky. Ja niin Elli meni Myrskyn ja Tuiskun väliin. Unta hän ei kuitenkaan heti saanut.





Juuri kun Elli oli uudelleen nukahtamassa, se kuului taas. GGGRRrrooaaauuuhh!!! GGGRRrrooaauuhh!!! Nyt kaikki pomppasivat ylös kertaheitolla. - Mikä se oli, mikä se oli, supattelivat pienimmät peloissaan. - Nyt kyllä otetaan tästä selvää, sanoi Ossi. - Kuka lähtee mukaan. Mennään lintutornille tähystämään, niin nähdään paremmin. Siellä se taas selvästi näkyi vastarannalla kolmipäinen hirviö karjumassa. Kaikki painautuivat toisiaan vasten. Hetken kuluttua Alfie sanoi: - ei tämä näin voi mennä. Me olemme tulleet tänne leireilemään ja nauttimaan luonnosta. Ei meitä mitkään kolmipäiset hirviöt kyllä säikyttele. Lähdetään ME säikäyttämään se, niin oppiipahan olemaan ihmi...koiriksi. Kaikki olivat samaa mieltä. Yhtenä joukkona he lähtivät kapuamaan lintutornista alas. He palasivat leiripaikalle ja löysivät rannasta veneen, joka tosin oli täyttynyt sadevedestä. Vene tyhjennettiin vedestä ja lastattiin rohkeimmilla koirilla niin täyteen kuin suinkin. Sitten lähdettiin soutamaan ääntä kohden, joka tosin nyt oli laantunut miedommaksi, aivan kuin itkuksi. Viimein oltiin vastarannalla ja lähestyttiin varovasti hirviötä. Yhtäkkiä hirviö kuuli heidän tulonsa ja nousi ylös. Siinä samassa he huomasivat vasemmalla puolella ystävänsä Karhun ja tajusivat, että kolmipäinen hirviö olikin karhun varjokuva. Karhu istui kivellä rannan lähellä ja heilutteli päätään puolelta toiselle, siksi sen varjokuva kaukaa katsottuna näytti kuunvalossa kolmipäiseltä hirviöltä.





-Hei Karhu-herra, mikä sulla on hätänä? huuteli Elli, joka oli rohkaistunut, huomatessaan vanhan tuttunsa. - Vatsaani koskee ja ripaska lentää, vastasi karhu vähän äreästi. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä hän oli mitä todennäköisimmin sairastunut samaan vatsatautiin, kuin Olli, joka sanoikin: - kuule, mulla oli justiinsa sama vaiva, ja voin kertoa, että kurjaa oli. Suorastaan gaameeta. Mulla on kyllä vielä lääkkeet mukana, voin antaa niitä sullekkin. Hän lykkäsi muutaman pillerin karhun kämmenelle. - Mitäs nää tähän auttaa, kun en murentakaan saa alas, tuskaili karhu. - No ota, ota nyt vaan, kyllä se sitten auttaa kun otat sen. Ei se siinä tassussa helpota yhtään oloa, mutta jos nielaiset sen, niin kohta on parempi olla. - No jos mää nyt sitten, sanoi karhu ja nielaisi pillerin. Loput hän laittoi taskuunsa. - Otat yhden aamulla, yhden päivällä ja yhden illalla, niin johan oot kohta kunnossa, opasti Olli vielä. - Nyt, häipykää, minä yritän vähän nukkua, sanoi karhu. Koirat antoivat karhun parannella itseään rauhassa ja lähtivät vähin äänin palaamaan leiripaikalle.






Aamulla koiraporukka heräili herkulliseen ruoantuoksuun. Karhu oli pillereiden avulla parantunut tuotapikaa. Parannuttuaan sillä oli hirveä nälkä ja se oli tehnyt itselleen metsästäjänkeittoa ja päättänyt tuoda loput heille muillekin. Kiitokseksi paranemisestaan. - Nam, hyvää! Kukas metsästäjä tässä on hengestään päässyt? kyseli Elli pilke silmäkulmassaan. - Höh, ei kukaan, siinä vaan on metsän antimia, kuten sieniä ja marjoja, sanoi karhu - ja sisiliskoja ja kärpäsiä ja hämähäkkejä, hän lisäsi vielä hymyillen nähtyään pilkkeen Ellin silmissä. Kiitos sanoi Elli syötyään ja kävi rutistamassa karhua. Muut tekivät saman tempun ja loppuloma vietettiinkin sitten mukavasti karhun kanssa leikkien ja laulaen.



T: Elli Elviira Eloveena



Siirsin Vuodatuksessa olleet sadut tänne ja jatkossa olis tarkoitus kirjoitella niitä tänne satusivulle, mikäli vielä joskus satusuoni iskee. Vuodatuksen sadut alapuolella

Juhannussatu

20.06.2012 - 13:25
Muistatteko vielä meidän joulusadun? Nyt olis juhannussadun aika ;) Kuvituksena Ellin kesäisiä ämpärileikkejä parin päivän takaa.
 
 
SHIFFELSTIFFENIN SAARI
Elli oli kutsunut muutaman tutun koiran lisäksi blogistaniasta tutut koirakaverinsa erääseen suureen saaren viettämään kanssaan juhannusta. Koirat olivat sopineet tapaamisesta Porin satamassa, josta venekuljetus lähtisi juhannusaattona klo 14.00. Suurin osa oli jo saapunut, mutta Elli ja muut odottelivat vielä paria kaverusta, jotka olivat luvanneet tulla mukaan. - Hip hei, hiiohoi, täältä me saavumme, huusivat Doris ja Mirkku yhteen ääneen.- Sorry, että saitte odotella meitä, kamut. -Ei se mitään, vastasi Elli, -pääasia, että tulitte. Nouskaa laivaan. Tytöt hyppäsivät alukseen ja niin matka saattoi alkaa. Kaikkia hieman jännitti mitä tuleman piti. - Kröhöm, yritti Elli aloittaa, kun laiva irtautui satamasta. - Pukekaahan kaikki päällenne pelastusliivit, niitä löytyy tästä laatikosta, sanoi Myrsky, ja kopautti samalla tassullaan erästä laatikkoa laivan kannella. Syntyi pieni tohina, kun kaikki etsivät samaan aikaan sopivia pelastusliivejä päälleen. Viimein kaikki olivat löytäneet omansa ja isommat auttoivat vielä pienempiä pukemaan liivinsä päälleen. -Hyvä, nyt matka alkakoon kohti Shiffelstiffenin saarta. Kaikille vielä kerran: Tervetuloa mukaan! toivotteli Elli joukoilleen.
 
Kapteeni lähti rauhallista vauhtia puksuttamaan venettä saaren suuntaan. Matka oli pitkä ja arvioitu saapumisaika saarelle oli iltakuudelta. Kaverukset nauttivat raikkaasta meri-ilmasta ja kaikilla juttu luisti. Kerrottiin kuulumisia puolin ja toisin, ja tutustuttiin uusiin tuttavuuksiin paremmin. - Hei kilistellääs maljat tälle meidän kesäretkelle, sanoi Peppi. - Niin äiti on tehnyt meille rimpsut, oikein alkoholittomat, komppasi Rilla Peppiä. -Me kun ei tuon alkoholin kanssa läträtä! -Meillä on evästäkin mukana, mutta syödään ne sitten vasta saarella, lisäsi Peppi vielä. Kaikki saivat tassuihinsa maljat ja niin sitä kilisteltiin. Kippis, sanoi yksi. Skool, sanoi toinen. Hyvää, njami, kehuivat kaikki maistettuaan juomaa. - Onhan tätä riittävästi? varmisti Elli vielä tytöiltä. - Säästetään vähän saareenkin, siellä voi jano yllättää.
 
 

Yhtäkkiä alkoi kerääntyä pilviä taivaalle. -Taitaa tulla myrsky, sanoi kapteeni. - Ei ei, en minä sinusta puhunut, vaan tuosta, kapu osoitteli taivaalle ja jutteli samalla Myrskylle, joka oli nostanut päätään kuullessaan nimensä mainittavan. Myrsky katseli taivaalle ja tosiaan, siellä oli aikamoisia tummanpuhuvia pilviä. - Menkäähän kaikki kajuuttaan, komensi kapteeni. Koirat katosivat yksi toisensa jälkeen kajuuttaan. - - Minua pelottaa, sanoi Stella ja painautui Pinjan kylkeen kiinni. - Älä suotta pelkää, vastasi Pinja, ja otti Stellan kainaloonsa. Kuului kaukaista kuminaa, joka lähestyi lähestymistään. - Mikä tuo ääni on, kysyi Minni peloissaan ja tarrautui Mirkkuun kiinni. - Se on ukkonen. Ei sitä yleensä tarvitse pelätä, kunhan on riittävän varovainen, rauhoitteli Elli joukkoaan. - Ei saa mennä ison puun alle, eikä kannata kiivetä korkeimmalle paikalle tähystämään ukkosen aikana, tiesi Rimmi. - Nii-in, komppasivat Papu ja Kukka Rimmiä. Ukkosrintama lähestyi lähestymistään. Salamat välkkyivät ja kumina oli korviahuumaavaa. Yhtäkkiä kuului kauhea räsähdys. - Mikä se oli, mikä se oli? hätääntyivät kaikki. Siinä samassa kapteeni ryntäsi naama valkoisena kajuuttaan. - Salama iski mastoon. Nyt tuli uimareissu, onneksi olemme jo lähellä Shiffelstiffeniä. Meillä on viisi minuuttia aikaa, ennenkuin laiva uppoaa. Köyttäkää pienimmät itseenne kiinni, niin etteivät eksy. Ja sitten kaikki kannelle! Nopeasti, nopeasti nyt. Syntyi kauhea tohina kun pienimpiä kiinnitettiin toisten koirien pelastusliiveihin. Yksi toisensa jälkeen koirat ryntäsivät kannelle ja kapteeni ohjasi heidät hyppäämään mereen. -Ei, ei minä en kastele tassujani, huusi Alfie. - hyppää, hyppää, kannustivat ne , jotka jo olivat vedessä. Olethan jo muutenkin vesisateesta märkä. - Ei en minä..., aloitti Alfie, tunsi pukkaisun kyljessään ja lensi samantien mereen. Pikku Aslan, josta oli jo kasvanut suuri uljas mäyräkoira, oli Alfien sinne pukannut rynnätessään itse veteen. - Senkin tunari, karjui Alfie Aslanille, mutta heltyi nähdessään Aslanin surkean, suorastaan kauhistuneen ilmeen. Aslan tarrasi Alfien häntään kiinni ja niin pojat lähtivät uimaan Ellin osoittamaan suuntaan. Elli jäi kapteenin kanssa vielä varmistamaan, että kaikki olivat päässeet laivalta ja olivat uimassa rantaan päin. Elli laskeskeli: Alfie ja Aslan menivät jo. Tuolla on Myrsky ja pikkuinen Tuisku on Myrskyn liiveissä kiinni, Inkku perässä ja muut Myrskyn kotikaverit, hyvä. Doris, Peppi ja Rilla menevät tuolla. Arttu ja Basse, Kaunis Nelli ja Alma näkyvät tuolla. Minni ja Mirkku ovat tuolla. Olli, Ossi, Bono ja Paavo, joka oli varmuudeksi kiinni Ollin liiveissä, menevät tuolla. Tuolla pidemmällä näkyy muutkin, kyllä nyt taitaa kaikki olla uimassa saaren suuntaan. Hyvä, toivottavasti kaikki jaksavat. Elli ja kapteeni hyppäsivät laivasta ja alkoivat uida rantaan päin. Hetken uituaan Elli kääntyi vielä katsomaan taakseen. Hän ei ensin nähnyt laivaa missään, mutta hetken tiirailtuaan hän huomasi veteen katoamassa olevan maston huipun. Pahus sinne meni laiva, meren syvyyksiin.
 
 

Viimein päästiin rantaan. - Onko kaikki tallella, onko kaikki tallella, hätäili Elli. Joka puolelta kuului hyväksyvää mutinaa, kunnes... -HEI, MISSÄ TUISKU ON? parkaisi Myrsky hätääntyneenä. - Voi ei, se on niin pienikin. Kaikki huusivat Tuiskun nimeä ... ei vastausta. - Voi ei, köysi on katkennut ja Tuisku eksynyt matkasta, ehän se vaan ole hukkunut, sanokaa ettei ole, EI OLE!!! Apua, auttakaa! Vaikeroi Myrsky! Elli päätti ottaa johdon omiin tassuihinsa. - Myrsky, sinä, Inkku ja kumppanit, te lähdette uimaan. Mutta uitte vaan tässä rannan läheisyydessä. Bono ja Papu, te varmistatte rannalta käsin Myrskyn ja muut, ja autatte tarvittaessa. Pinja ja Stella, te jäätte odottamaan tähän, jos vaikka Tuisku sittenkin ilmaantuisi paikalle. Olli, Ossi ja Paavo, te lähdette tuohon suuntaan. Alfie ja Aslan, menkää te Artun ja Bassen kanssa tuonne suuntaan. Alma, Minni, Mirkku ja Doris, menkää te tuonne ja minä lähden Lyylin, Pepin, Rillan ja Nellin kanssa tuonne. Rimmi ja Kukka, tulkaa te meidän mukaan! -Mitä tässä enää odotetaan, mars matkaan! Niin kaikki katosivat Ellin viittomiin suuntiin Tuiskua huudellen. Shiffelstiffelin saari oli suuri ja metsäinen, mutta niin vaan raikasi kun kaikki huusivat Tuiskun nimeä. Käännettiin kaikki kivet ja kannonkolot, mutta Tuiskusta ei näkynyt jälkeäkään. Viimein palailtiin apeana rannalle, jonne Pinja ja Stella olivat tehneet leiriytymispaikan. Olli ja Alfie sytyttivät nuotion ja kaikki kerääntyivät sen ääreen lämmittelemään ja lohduttamaan nyyhkivää Myrskyä. -Yhyy, nyysk, nyysk, se oli niin pienikin. Ja minä vannoin äidille pitäväni huolta Tuiskusta. - Voi Myrsky-kulta, ja minä lupasin huolehtia teistä kaikista. Tämä on kyllä minun syytäni, Elli poti huonoa omaatuntoa.
 
 
Yhtäkkiä alkoi kuulua selkäpiitä karmiva ääni: skriik, skriik! Koirat painautuivat toisiaan vasten. Sitten he huomasivat sen: karhu tuli polkua pitkin alas työntäen edellään puurokattilakärryä. Sen selässä näkyi keikkuvan jotain, mutta se oli vielä niin pitkällä, ettei siitä saanut selvää mitä se oli. - Sehän on joulukarhu, tunnisti Elli. - Hei, mennään kertomaan, mitä on tapahtunut. Kaikki lähtivät juoksemaan karhua kohti. He selittivät yhteen ääneen, mitä on tapahtunut. - Hys, hiljaa. Eihän tästä saa mitään selvää, kun te papatatte kaikki yhteen ääneen. Yksi kerrallaan. - Myrskyn uusi pikkuveli, Tuisku, on kadonnut, yritti Basse vapisevalla äänellä selittää. - Niin, se putosi varmasti mereen, lisäsi Arttu. -Me ollaan etsitty sitä kaikkialta, aloitti Elli. -Mutta kukaan ei ole nähnyt siitä vilahdustakaan, sanoi Olli. - Olemme aivan epätoivoisia, sanoi Ossi. -Viih, kuului karhun suusta, ihan kuin vauvan vikinää. Vai oliko se karhu? Äkkiä karhu käänsi heille selkänsä ja silloin he näkivät sen. TUISKU! Tuiskuhan se siinä karhun selässä vikisi. Myrsky ryntäsi nappaamaan Tuiskun syliinsä ja rutisti sitä niin, että Tuisku jo pyristeli irti otteesta. Voi Tuisku, Tuisku, ihanainen Tuisku. Missä sä oot ollu? Mitä sulle on tapahtunu? Tuisku ei osannut selittää, mutta karhu kertoi, että oli rannalta nähnyt mitä tapahtui. Hän oli lähtenyt uimalla auttamaan haaksirikkoisia ja huomannut pikkuisen Tuiskun ajelehtimassa lähellä rantaa. Hän oli vienyt sitten Tuiskun lämmittelemään ja rauhoittumaan. Kun koiranpentu oli kuivunut riittävästi, karhu oli lähtenyt etsimään koirajoukkoa ja tässä sitä nyt oltiin. Mukaan hän oli ottanut soppakärrynsä, jossa tällä kertaa ei ollutkaan joulupuuroa vaan kesäkeittoa. Karhu oli ajatellut, että heillä oli varmasti nälkä moisen seikkailun jälkeen. - Tulkaahan ottamaan, sanoi karhu ja alkoi kauhoa nälkäisille kaveruksille soppaa isolla kauhallaan. Kohta kaikki olivat vatsat pullollaan sopasta.
 
 

Kaikki olivat tyytyväisiä, kun pikku-Tuisku oli löytynyt ja vieläpä elävänä. Se oli käpertynyt vatsa pinkeänä karhun tassujen juureen ja karhu alkoi soittaa hiljaa haitariaan, joka sillä oli mukana soppakärryissä. Karhu soitteli kesäisiä valsseja ja tangoja, ja pikkuhiljaa koirauros jos toinenkin alkoi hakea tyttökoiraa tansseihin. Kaikille löytyi pari, ja pareja vaihdeltiin aina yhden tanssin lopussa. Heillä kaikilla oli niin hauskaa ja mukavaa, että he tanssivat aamuyön tunneille asti, kunnes yksi jos toinenkin koira väsyi ja käpertyi toinen toisensa viereen, kylki kylkeen kiinni, nukkumaan.
 
 

Aamulla Elli heräsi ensimmäisenä ja lähti rantaan kävelemään. Mikäs ihme tuolla kivenkolossa on? Elli lähti tutkimaan asiaa, jotain ruskeaa se oli. Lähemmäs päästyään Elli huomasi, että Rillan ja Pepin eväskorihan se siinä oli. Elli kurkkasi sisään ja ah, mikä ihana tuoksu sieltä tulikaan. Lettuja ja mansikkahilloa, njami. Makkaraakin löytyi ja iso pullo juomaa, aah, ihanaa. Kaikki vahingoittumattomina, kori oli kaiketikin kellunut meressä rantaan, eikä vesi ollut vahingoittanut eväitä yhtään. Elli nappasi korin kainaloonsa ja juoksi leiripaikalle. - Tulkaahan kaikki aamupalalle. Löysin Pepin ja Rillan äidin valmistaman eväskorin. Kaikki on vielä syömäkelpoista! Koirat ja karhu heräsivät kaikki vähitellen. Pojat sytyttivät uudelleen nuotion joka oli yön tunteina sammunut ja kaikki grillasivat itselleen makkaran. Jälkiruoaksi oli tyttöjen, siis Pepin ja Rillan äidin paistamia lettuja ja mansikkahilloa. Njami, tää se vasta on elämää. Myöhemmin päivällä he huomasivat aluksen, joka suuntasi saareen. Kapteenihan se siellä oli uuden laivan ohjaimissa. Hän oli yöllä saanut kyydin ohiajaneelta ystävältään ja tuli heitä nyt hakemaan uuden aluksen voimin kotiin.


Kaikki olivat tyytyväisiä, että olivat lähteneet mukaan, olivathan he olleet mukana hirmu jännittävässä seikkailussa, joka alun onnettomuuden myötä kääntyi mukavaksi juhannusjuhlaksi. Kaikkein tärkeintä oli, että kaikki pelastuivat ja Tuisku löytyi hengissä. Muuten Elli oli täysin tyytyväinen retkeen. Kotona Elli käpertyi äidin kainaloon ja näki unta seikkailuistaan.

 
HYVÄÄ JUHANNUSTA!
 
T: Elli Elviira Eloveena


Joulusatu

24.12.2011 - 00:29
Joulusatuun on eksynyt meidän blogikamujamme ja muutama muukin kamu. Osa on sellaisia joiden blogissa olen kommentoinut, mutta kun aika ei riitä kaikkien kommentoimiseen, niin mukana on niitäkin joita vain luen, mutta kommentoin harvoin tai en ollenkaan. Kaikki ovat kuitenkin mukavia blogeja ja ansaitsevat tunnustuksen.
Olen myöskin poikkeuksellisesti käyttänyt koirista hän-sanaa, vaikka normaalisti meillä koira on se.


 

Ei onnistu, sanoi äiti. Onko ihan pakko pyöriä kintuissa kun minä teen joulusiivoa?
Ellin ei auttanut muu kuin kiivetä sohvan selkänojalle vahtimaan kissoja ja lintuja. Siihen hän sitten nukahtikin. Elli näki merkillistä unta. Unessa Velho käski Elliä keräämään kaikki kaverinsa ympäri Suomenmaan ja tulemaan yhdessä suureen metsään koristellun joulukuusen ääreen, joulun viettoon. Velho kertoi vielä, että itse karhu, metsän kuningas, oli myös tulossa sinne syömään joulupuuroa jota olisi kaikille vieraillekin tarjolla. Joulupukin muori oli sen itse aattoaamuna keitellyt. Ja se olisi kuulemma maailman parasta. - Mitä se joulupuuro oikein on yritti Elli kysellä, - ja kuka se karhu oikein on? mutta Velho ei vastannut enää, vaan haihtui pois. Samassa Elli säpsähti hereille. Jotakin kilisi ja äiti manasi keittiössä. - Samperin samperi, paras joululyhtyni on palasina lattialla, äiti nyyhki. Elli lohdutti äitiä lipaisemalla tätä kielellä kuonoon, eikun siis nenään, mutta äiti vaan jatkoi vollotustaan. - Ei sovi manailla, yritti Elli vielä, mutta äiti ei kuunnellut.


 
-Saanko mennä ulos metsään, kyseli Elli, kun äiti oli hieman rauhoittunut. - Mene toki, vastasi äiti. - Mutta muista pukeutua lämpimästi. Ulkona on kylmä. Niin Elli puki punahilkan päällen ja lähti etsimään kavereitaan, sillä hän oli päättänyt lähteä suuren metsän joulujuhlaan. Ihan ensimmäiseksi Elli kävi hakemassa mummulasta Lyylin mukaansa, sillä eihän Elli yksin olisi uskaltanut mihinkään lähteä. Niin Elli ja Lyyli lähtivät matkaan. Mukaan saatiin Rimmi, Papu ja Kukka Ukista. Heistäkin oli hauskaa lähteä jouluseikkailulle. Leevi haettiin Vantaalta turvamieheksi, ja mielellään hän lähtikin, sillä hänen juntti isukkinsa oli taas tapansa mukaan jämähtänyt tietokoneen ääreen, eikä tehnyt elettäkään tarjoillakseen pienelle hauvalleen hanhenmaksapalleroita. Ja niin sitä lähdettiin yhdessä etsimään Ellin blogikamuja, mukaan suureen seikkailuun.


Ensimmäiseksi löydettiin Myrsky. - Lähdetkö mukaan jouluseikkailuumme? Kysyi Elli. - Kas, Ellikös se siinä. Ompas mukava nähdä, vastasi Myrskyliini. - Voisikos Inkku tulla mukaamme? - No, tottahan toki. Ilman muuta, kaikki mukaan vaan. Niin jatkettiin kierrosta. Juuri kun koirakaverukset olivat kurvaamassa erään talon pihaan, kuului huuto: - Hei, minä myös, minä myös! Dorishan se sieltä loikki. Se oli kuullut jouluseikkailusta ja tahtoi ehdottomasti lähteä mukaan. Tokihan Doris oli tervetullut joukkoon, hänhän oli suuri (draama)kuningatar! Talosta, johon he olivat olleet menossa, ennenkuin törmasivät Dorreen, löysivät he Alfonsin ja Aslanin. Tietenkin he halusivat mukaan, tällaista ei ollut ennen ollutkaan. - Mutta mahtaakohan tuo rääpäle jaksaa moista matkaa, mietti Alfie ääneen. - No kannat häntä sitten selässäsi, kun hän väsyy, sanoi Elli. - Tai annat hänen raahautua hännässäsi, virnisti Myrsky ilkikurisesti. - Ei ikinä, ei minun hännässäni, tuhahti Alfie. Aslan alkoi jo tuhertaa itkua, mutta Alfie sanoi: no tule nyt sitten, harkitaan sitä häntää. Aslan pinkoi innoissaan mukaan, eikä itkusta ollut enää tietoakaan. Vihdoin löydettiin Pepin ja Rillan luokse. Hekin olivat innoissaan suuresta seikkailusta. Rilla tosin halusi varmistaa äidiltään, että he tosiaan saisivat lähteä metsän joulujuhlaan. Äiti ei hennonut kieltääkään, vaikka olisi mielellään pitänyt tytöt kotona. - Voisko Dottie tulla mukaan, pyysi Peppi. -No voihan toki, kunhan huolehdit, että hän pysyy porukan mukana. Ja niin jatkettiin matkaa. - Hei, haetaas seuraavaksi Arttu ja Basse, sanoi Myrsky. -Mikäs se sellainen joulujuhla on, epäröi Arttu. - Mennään mukaan vaan, mennään jo! Huudahti Basse ja niin olivat pojatkin mukana porukoissa. Elli oli ihan innoissaan. Näin monta kaveria hän oli saanut houkuteltua mukaan, ketäs vielä puuttuu? Oivoi, monta oli vielä hännänheiluttajaa hakematta mukaan. Kaunis Nelli oli seuraavana vuorossa. - Oi, mielellänihän minä mukaan lähden, kiva kun haitte minutkin. Nelli heitti äidin tekemän huivin hartioilleen ja niin sitä jatkettiin matkaa. Pinja oli juuri tietokoneella, kun lauma koputti oveen. - Hetki vain, sammutan koneen ja nappaan Stellan kainalooni, niin sitten olen valmis, hän sanoi. - Hei, pysäkkääs vähän, huudahti Elli yhtäkkiä. - haistatteko te saman kuin minä? Piparintuoksun? Porukka lähti suunnistamaan piparinhajun suuntaan. Almahan se siellä paistoi pipareita. Hän antoi jokaiselle yhden ja ottipa vielä pussillisen mukaansakin, jotta kaikki saisivat maistaa piparia. Matka jatkui taas, ja eräästä talosta pongahti Bono. - Minne te olette matkalla noin suurella joukolla? Se kyseli. - Joulujuhlaan, tule mukaan, vastasi Elli ja taas lauma lisääntyi yhdellä.


Koiraystävykset lähtivät tarpomaan Ellin johdolla metsään. Yhtäkkiä he kuulivat tiu'un helähdyksen, ja siinä samassa alkoi kuulua joululaulujen laulantaa. He jatkoivat ääntä kohden ja näkyviin ilmestyi suurensuuri kauniisti koristeltu joulupuu. Puun äärellä oli valtavasti koiria, jotka lauloivat kauniita joululauluja. Siellä oli Ossi ja Olli, Itäsuomen Sheriffit Jone, Jimi ja Jasu, siellä oli Milo ja Breci, Mauri ja Roope, Nelli ja Fanni, Siiri ja Ronja, olipa siellä vielä Naurava Nakkikin Titon kera. Myös Keijutalon Ella, Ansku, ja Sarakin olivat saapuneet Hennan johdattelemina paikalle. Terapeuttikin oli mukana, siltä varalta, että joltakulta pettäisi hermot. Jopa pikkuiset Mirkku ja Snellman olivat saapuneet paikalle. Mukana oli myös monia Ellille hieman tuntemattomampia kavereita. Mutta kaikki olivat sovussa keskenään ja laulun tauottua he kaikki tervehtivät iloisina toisiaan ja toivottivat hyvää joulua.

 

 Äkkiä alkoi kuulumaan ihmeellistä ääntä. Kriik, kriik. Puun takaa ilmestyi suurensuuri karhu. Se oli pukeutunut joulunpunaiseen nuttuun ja pipoon ja edellään se työnsi suurta puurokattilaa, joka oli reessä. Siitä se ääni syntyi: kriik, kriik. - Minä olen tämän metsän suuri kuningas, karhu totesi. - Ja minä kuningatar, Doris yritti, mutta karhu vain huitaisi tassullaan ilmaa. -hys! Tässä kattilassa on itsensä joulupukin muorin tekemää maailman parasta riisipuuroa. Onko teillä lautaset mukana, tulkaahan ottamaan. Kukaan ei oikein uskaltanut mennä karhun lähelle. - Ette kai te minua pelkää, tulkaa pois vaan, olen kiltti kuin ampiainen. Elli rohkaisi mielensä ja maistoi ensimmäisenä lusikallisen. - Herkullista, hän sanoi. Pian muutkin rohkaistuivat ja karhu jakoi kullekin vuorollaan lautasellisen puuroa. Äkkiähän se puurokattila sitten tyhjenikin. Kaikilla oli vatsat pinkeinä puurosta. Pienimmät nukahtivat niille sijoilleen, mutta muut pyörivät vielä hetken aikaa kuusen ympärillä joululauluja laulellen. Tuli kotiinlähdön aika ja karhu jakoi suuresta säkistään jokaiselle mieluisan lurpsun, Elli sai possunkorvan. Karhu veti Ellin vielä vähän sivummalle ja antoi hänelle vielä yhden lahjan. Se oli paketoitu kauniiseen kääreeseen ja siinä oli ympärillä soma rusettinauha. - Vie se äidillesi, komensi karhu.

 

Kotiin päästyään Elli kertoi äidille suuresta seikkailustaan. Kuinka hän oli hakenut kaikki kaverinsa ja tavannut loput kuusen juurella. Laulanut ja leikkinyt karhun kanssa ja syönyt maailman parasta puuroa. Äiti oli ihan ihmeissään, miten se Elli nyt moista keksi. Viimein Elliä alkoi väsyttää ihan mahdottomasti ja hän päätti lähteä nukkumaan lempipaikalleen, divaanisohvan selkänojalle. Viime hetkellä hän muisti vielä ojentaa äidille karhun antaman lahjan. Äiti avasi paketin ja huudahti ihmeissään: oih, ihan samanlainen joululyhty, jonka minä hajotin, ennenkuin lähdit metsään. Ihanaa, KIITOS! Miten se karhu tiesi? Sitten Elli nukahti, niin väsynyt hän oli reissustaan.

 
TÄMÄN SADUN MYÖTÄ TOIVOTAMME KAIKILLE LUKIJOILLEMME HYVÄÄ JA RAUHALLISTA JOULUA!
 
T: Elli Elviira Eloveena